tiistai 16. maaliskuuta 2010

Luvut 3-5

Luku kolme on otsikoitu “the crucial difference between childhood illnesses and malevolent infectious diseases”, eli vapaasti suomennettuna “ratkaiseva ero lastentautien ja vakavien tarttuvien tautien välillä” (malevolent tarkoittaa netmotin mukaan ”pahansuopa, ilkeä, häijy”). Tämä lyhyt luku jakaa infektiotaudit näihin kahteen luokkaan, eli lastentaudit: vauvarokko, vihurirokko, sikotauti, tuhkarokko, vesirokko, hinkuyskä ja parvorokko , sekä vakavat taudit, joita on lueteltu 15 kpl, mainittakoot mm. polio, kurkkumätä , jäykkäkouristus ja meningiitti eli aivokalvontulehdus.
Jälkimmäisen ”tautiryhmän” nimen kirjoittaja mainitsee keksineensä itse, joten voinee olettaa että jakokin on itse keksitty (ei viitettä), vaikka käsite ”lastentaudit” onkin ilmeisen yleinen lääketieteessä.
Näiden kahden tautiryhmän välillä on kirjoittajan mukaan tärkeitä eroja. Ykköstaudit ovat vaarattomia, itsestään rajoittuvia, oikealla hoidolla vailla komplikaatioita esiintyviä tauteja joita ei voi estää hyvällä ravitsemuksella ja hygienialla ja jotka aiheuttavat elinikäisen immuniteetin. Rokotteet antavat väliaikaisen, keinotekoisen immuniteetin. Kakkosryhmän taudit puolestaan eivät ole itsestään rajoittuvia, ja ilman hoitoa voivat johtaa kuolemaan. Mutta näitä tauteja voidaan torjua hyvällä hygienialla ja ravitsemuksella. Nämä taudit eivät tuota immuniteettia itseään vastaan, ja niitä vastaan kehitetyillä rokotteilla ei joko ole tehoa, tai sitä ei ole todistettu.
Kakkostyypin listaa katsoessa olo on ihmettelevä ja hämmentynyt. Listalta löytyy mm. isorokko, josta nyt ainakin heti kättelyssä osaan sanoa että se aiheuttaa immuunivasteen itseään vastaan, ja vieläpä aika tehokkaan. Havaintoa, että isorokkoon sairastuneet eivät käytännössä koskaan sairastuneet siihen uudelleen käytettiin hyväksi jo muinaisessa Kiinassa, tässä Wikipedian juttu (joskin Wikipediaan lähteenä tulee toki suhtautua varauksella), ja siinä on lähteet historiankirjoihin (en ole itse tarkistanut, mutta olen lukenut useastakin immunologian kirjasta aiheesta).
Listalla on myös Haemophilus influenza B, josta pikaisella PubMed haulla selviää mm. seuraavaa:
Korkea seerumin vasta-ainepitoisuus Hib-bakteeria vastaan on populaatiotasolla käänteisesti verrannollinen invasiivisten Hib-tautien ilmaantuvuuteen (”The present understanding of Hib immunity is based on the inverse relationship between a high serum Hib antibody concentration and a low incidence of invasive Hib disease at the population level.”). Rokotteen kehittämisen myötä vasteen kohteena selvisi olevan kapselipolysakkaridi, ja alle 18 kk ikäisillä on tyypillisesti huono vaste tämä kaltaisiin antigeeneihin, mutta sitä vanhemmilla sekä luontainen Hib-altistus että rokote nostavat vasta-ainetiitteriä. Ei siis näytä siltä, että Hib EI kehittäisi immuunivastetta itseään vastaan (lisäksi näyttää siltä että myös jotkut ristireagoivat bakteerit stimuloivat Hib-vasta-ainetiitterin nousua), vaikkakaan immuniteetti ei ilmeisesti ole yhtä ”vahva & pitkäikäinen” kuin joissain muissa taudeissa. Kyseistä bakteeria voi myös kantaa ylähengitysteiden limakalvoillaan (lähteenä uunituore Duodecim:in kirja Mikrobiologia, Hedman ym. (toim.) 2010, sivu 168, kiitos kaunis kaverille lainasta!).
Myös väite ettei polio stimuloi immuunivastetta itseään vastaan näyttää olevan perusteeton. Tämä kertoo mm. sekä paikallisen IgA-välitteisen immuunivasteen, että systeemisen solu- ja vasta-ainevasteen (IgM & IgG) stimuloituvan luontaisessa infektiossa, ja että seerumin IgG-vasta-aineiden on todettu säilyvän jopa 40 vuotta, paikalliset IgA-vasta-aineet nenänielussa puolestaan säilynevät 10-15 vuotta. Tarkempaa analyysiä siitä, mikä korreloi infektio-suojan kanssa, voi lukea artikkelista.
Listalla on myös tauteja, jota vastaan teidän kehittyvän aika heikon / tehottoman immuunivasteen, tästä esimerkkinä tuberkuloosi, mutta en silti sanoisi että ne eivät stimuloi MITÄÄN immuunivastetta itseään vastaan.
Entäpäs ykkösryhmän taudit, ne jotka ”aiheuttavat elinikäisen immuniteetin itseään vastaan” – Lydallin mukaan. Listalla mainittu hinkuyskä soittelee joitakin kelloja – olikohan näin? Tarkistus ”Mikrobiologia” kirjasta, ja sivulta 171 silmiin sattuvat lauseet ”On ilmeistä että rokotteen aiheuttama suoja kestää vain muutamia vuosia ja tautikaan ei anna elinikäistä suojaa. Tämän vuoksi hinkuyskää esiintyy runsaasti koululaisilla ja aikuisilla.” Pubmedistä haaviin tarttuu tämä jossa taustaksi mainitaan mm. tutkimuksesta jossa havaittiin että 33%:a akuistapauksista on sairastanut hinkuyskän myös lapsena (viitteeksi annettu tämä, jota en tarkastanut) ja toisesta tutkimuksesta, jossa tietokonemallinnuksen avulla on arvioitu että vuonna 1940 ”keskivertoaikuinen” sairasti keskimäärin 2,6 lievää hinkkuyskää elinaikanaan (viitteenä tämä, jota en myöskään tarkastanut). Ja itse tuossa tutkimuksessa, jossa siis vedettiin yhteen sitä mitä tällä hetkellä tiedetään hinkuyskän aiheuttamasta luontaisesta ja rokotteen stimuloimasta immuunivasteesta ja sen kestosta, todettiin:
Protective immunity after infection was probably never lifelong and wanes after 7–20 years. Duration of immunity after either wP or aP immunization does not appear to substantially differ and likely lasts 4–12 years in children.
Eli infektion jälkeinen suojaava immuniteetti ei ilmeisesti koskaan ole ollut elinikäinen, ja hiipuu 7-20 vuodessa. Rokotteiden (wP=kokosolurokote, aP=soluton rokote) jälkeinen immuniteetti ei näytä suuresti poikkeavan luontaisesta, ja todennäköisesti kestää lapsilla 4-12 vuotta. (Aiemmin on siis ilmeisesti ajateltu luontaisen infektion tuottavan about elinikäisen suojaavan immuniteetin, mikä ei näytä pitävän paikkaansa, kun asiaa on tarkemmin katsottu.) Tässä vielä yksi uudehko tietokonemallinnus-tutkimus jonka mukaan luontainen immuniteetti olisi keskimäärin noin 30 vuotta, mutta vaihteleva yksilöiden välillä.
Elinikäinen immuniteetti luontaisen infektion jälkeen? Ei näytä siltä.
Ykkösryhmän taudeista myös vesirokko mietityttää. Vesirokon aiheuttaa herpesvirus, joiden tyypillinen piirre on elimistössä piileskely (ns. latentti, eli oireeton, oireettomassa vaiheessa oleva infektio). Avataanpas tämä kirja kohdasta Varicella zoster eli VZV (sivu 2773) ja tarkistetaan. Juu, VZV jää piileskelemään elimistöön infektion jälkeen loppuelämäksi. Voiko sanoa, että tällaiselle infektiolle muodostuu pysyvät, elinikäinen immuunivaste? Mielestäni ei voi, jos tämä nyt mielipidekysymys on. Tautia jota vesirokoksi kutsutaan, ei sairasta toista kertaa, mutta piileskelemään jäänyt VZV voi ns. aktivoitua myöhemmin esim. stressin tai muun immunosuppression seurauksena jolloin puhkeaa vyöruusu, johon taas voi liittyä mm. pitkittynyttä kipua (postherpetic neuralgia, PHN).
Muiden mainittujen rokkotautien suojan kestoa katsoin pikaisesti tuosta Mikrobiologia-kirjasta tuhkarokon osalta (näyttää antavan elinikäisen suojan) ja vihurirokon osalta (korkeassa infektiopaineessa immuuni henkilö voi sairastua uudelleen, joskin yleensä oireettomana eikä esim. sikiövaurioita esiinny).
Mutta, vaikuttaa siis siltä että kirjoittajan tausta-ajatukset tälle jaolle ykkös- ja kakkosryhmän tauteihin ovat vailla perusteita – ainakin jos yksi peruste on tautien kehittämä luontainen immuunivaste.
Anekdoottina mainittakoot kirjoittajan väittämä ”the use of homeopathy to treat infectious diseases has long been blocked because the introduction of homeopathy would damage the profits from patented drugs” (vapaa suomennos: homeopatian käyttöä tarttuvien tautien hoidossa on pitkään estetty, koska homeopatia pienentäisi patentoitujen lääkkeiden tuottamia voittoja.). Pikaisella googlauksella hakusanoilla "homeopathy industry profits" löytyi mm. tämä joka näyttää koskevan Intiaa, mutta tuskin sitä muuallakaan napeilla pelataan. Ei tietenkään mitään verrattuna "PigPharman" voittoihin, heh.
Neljännen luvun otsikkona on ”the risk from infectious diseases” eli vapaasti suomennettuna ”infektiotautien riskit”. Lyhyen luvun tarkoituksena on ilmeisesti syventää aiemmassa luvussa annettua tietoa näiden kahden ryhmän taudeista ja niiden aiheuttamasta riskistä.
Kirjoittajan mukaan lastentaudit eivät aiheuta lapselle minkäänlaista seuraamusriskiä jos lapsi on syönyt kohtuullisen terveellistä, riittävällä kalorimäärällä varustettua ruokaa jokainen päivä ennen tartunnan saamista (tässä vaiheessa kirjan lukemista mielessäni kävi edellisen päivän perheruokailumme nakeilla ja ranskalaisilla – siinä meni meidän lasten tsäänssit), häntä hoidetaan oikein taudin aikana JA hänellä on riittävän terve tai täydellisen terve immuunijärjestelmä. Mikä on ”kohtuullisen terveellinen” ruoka, tai ”riittävän terve immuunijärjestelmä”, sitä ei määritellä sen tarkemmin. Olisin äärimmäisen kiinnostunut lukemaan tutkimuksista, joissa näin on havaittu (siis esim. että lastentautien jälkitauteja ei tule niille lapsille jotka ovat syöneet "oikein", tai joita on hoidettu "oikein"), mutta harmikseni en onnistu löytämään yhtään. Jos joku osaa auttaa, olen kiitollinen. Jälleen kerran en voi kuin epäillä että tämäkin asia on kirjoittajan omasta päästä keksitty.
Seuraavaksi kirjoittaja antaa esimerkkejä siitä, miten nämä kahden eri ryhmän infektiotaudit tarttuvat, eli mistä niitä voi saada. Erityisesti kakkosryhmän tautiesimerkit antavat aihetta epäillä, onko kirjoittaja avannut yhtäkään perusmikrobiologian kirjaa. Pöpöt, jotka näitä tauteja aiheuttavat, tulevat kuulemma kolmesta eri paikasta: jotkut elävät vedessä (totta, esimerkiksi kakkostyypin tautien listalla esiintyvä koleera tarttuu saastuneen veden välityksellä), jotkut leijuvat ilmassa (tämä aiheuttaa itsessäni pientä päänraavintaa, mutta oletan tämän tarkoittavan pisaratartuntaa, näin tarttuu esim. kurkkumätä) ja jotkut voi saada vain toisen henkilön verestä (totta, esim. hepatiitti B tarttuu pääosin verikontaktin kautta).
Esimekkinä ilmassa leijuvista pöpöistä annetaan polio, eli tässä vaiheessa alan epäillä että ehkä kirjoittaja ei tarkoittanutkaan pisaratartuntaa, varsinkin kun luen lauseen ”germs that live in the air are not always present in the environment, but they cannot be avoided when they do put in an appearance” (pöpöt jotka elävät ilmassa eivät ole aina ympäristössä, mutta niitä ei voi välttää silloin kun ne sinne ilmestyvät). Voisiko joku antaa esimerkin pöpöstä joka elää ilmassa? Moni mikrobi voi toki levitä ilman välityksellä, jotkut pitkiäkin matkoja (hyvänä esimerkkinä suu- ja sorkkatauti), mutta elää?
Polion reservoaarina toimii ihminen itse, ja virus voi säilyä luonnossa, esim. vesistöissä pitkän ajan. Tartunta on pääosin oraalinen, eli virus pääsee elimistöön suun kautta saastuneen materiaalin (esim. vesi) mukana. Infektoitunut ihminen erittää virusta lähinnä ulosteissaan (ehkä muissakin eritteissään, en nyt onnistu löytämään varmaa tietoa), täällä näyttää olevan perustietoa poliosta.
Kirjoittajan väite että polio elää ilmassa, näyttää olevan perusteeton (kun ei se näytä edes leviävän ilmateitse, ainakaan pääsääntöisesti!).
Jäin myös ihmettelemään tätä ”kolmen kohdan listaa”, jossa kerrotaan miten kakkostyypin taudin voi saada. Ihanko oikeasti VAIN näitä kolmea kautta?
Listalla esiintyvä raivotauti tarttuu sairastuneen eläimen syljestä, käytännössä puremasta. Jäykkäkouristusta aiheuttava bakteeri (tai tarkemmin; bakteeri joka tuottaa myrkkyä joka aiheuttaa jäykkäkouristuksen) tarttuu itiömuodossa maaperästä, tyypillisesti haavaan. Listalla oleta typhus eli pilkkukuume on riketsia-bakteerin aiheuttama tauti joka tarttuu niveljalkaisten puremista.
Voisi olettaa että tällaisen kirjan kirjoittaja olisi paneutunut hieman perusmikrobiologiaan.
Mutta siirrytään seuraavaan lukuun, joka on otsikoitu ”fever is a friend” eli kuume on ystävä. Luvun pääpointtina on se, että kuume on hyödyllinen ilmiö, ja sitä ei tulisi missään nimessä lääkitä ainakaan moderneilla kuumelääkkeillä. Luvun alussa kirjoittaja vetoaa ”ei-Länsimaisiin kulttuureihin”, jotka KAIKKI kuulemma pitävät kuumetta hyvänä ja tarpeellisena asiana sairaan ihmisen parantumisen kannalta, ja mainitsee että Euroopassakin näin tehtiin aiemmin. Kuumeen haitallisuutta on kuulemma ”toitotettu” vasta 150 vuotta, siitä lähtien kun kuumelääkkeitä alettiin kaupallisesti tuottamaan (se salaliitto!). Kirjoittaja mainitsee Amerikassa kasvavan puun, jonka kuoren pureskelun havaittiin lievittävän kipua ja kuumetta, ja tästä havainnosta se sitten lähti, se alamäki kuumeen suhteen.
Vasta 150 vuotta, ihanko totta?
Uuteen aiheeseen tutustuessani tapanani on kaivella katsaus-artikkeleita pubmedistä, joten sinne siis. Tämän artikkelin johdannosta löydän vahvistusta epäilyilleni; muinaiset assyrialaiset, roomalaiset, kiinalaiset ja intiaanit ovat käyttäneet kasveja, kuten pajun lehtiä, kivun ja kuumeen lievittämiseen (viitteenä tämä). Myös Wikipediassa on mielenkiintoinen juttu aspiriinin käytön historiasta.
No ehkä nyt ”muutama vuosi” kauemmin kuin 150 on kuumetta hoidettu myös farmakologisesti, mutta tämän myöntäminen olisi vienyt ”uusi = huono, vanha = hyvä” vertauksesta pohjan pois.
Luvussa on tähän asti eniten viitteitä, niin paljon että niitä on käytännössä mahdotonta käydä kaikkia läpi. Päätän siis lukea joitakin revareita aiheesta, ja hieman verrata niitä Lydallin tekemään yhteenvetoon. Yllätyksekseni uusia revareita on aika vaikea pubmedistä löytää, mutta nämä kaikki kolme vaikuttavat paneutuvan aiheeseen, ja niissä on useita samoja viitteitä, mitä Lydallin luvussa esiintyy.
Lydall mainitsee, että iguanoilla on havaittu korkeampi kuolleisuus infektioon, jos aspiriinilla estetään niiden kuume (joka iguanoilla on ”käyttäytymisperäistä”, eli niiden on hakeuduttava itse korkeampaan lämpötilaan jotta niiden ruumiinlämpö nousisi). Lydall jättää kuitenkin mainitsematta että useilla muilla liskolajeilla ei vastaavia havaintoja ole tehty, eli näyttää siltä että pelkästään tämän havainnon perusteella ei voida universaalisti sanoa että edes kaikilla liskoilla kuume olisi absoluuttisesti ja aina hyödyllinen reaktio. Ja voiko tällaista löydöstä esktrapoloida nisäkkäisiin onkin sitten toinen kysymys (tämän ongelmista on pitkähköt pätkät tässä).
Lydall viittaa myös kanikokeisiin, joissa on havaittu kuumelääkkeiden annon lisäävän kuolleisuutta infektioihin. Jälleen jotain jää mainitsematta. Kyseessä on kolmen kokeen sarja: eka toka kolmas.
Näistä ensimmäisessä havaittiin että P. multocida –infektoiduilla kaneilla kuume korreloi eloonjäämisen kanssa; suurin hyöty oli noin 1,5-2,25 asteen noususta (eli tätä vähäisemmät, mutta myös suuremmat nousut huononsivat selviytymistä, kokeessa ei raportoitu aktuelleja lämpötilalukemia, ainoastaan nousut, mikä on mielestäni erikoista ja heikentää tulosten tulkittavuutta jossain määrin). Mutta, paradoksaalista kyllä, kipulääkkeen (Na-salisylaatti & parasetamoli yhdessä) annostelu systeemisesti (=ei suun kautta) vähensi kanien kuolleisuutta (ja tätä Lydall ei siis mainitse!). Toinen koesarja tehtiin, jotta näiden lääkkeiden muut kuin kuumetta laskevat vaikutukset kanien selviytymiseen voitaisiin sulkea pois, ja siinä Na-asetylaattia annosteltiin jatkuvana infuusiona suoraan pre-optiselle alueelle (en tunne metodia, mutta ymmärrän että tällä menetelmällä pyritään kontrolloimaan vain sitä lämpötilan nousua kuumeessa, ei siis muita mekanismeja joita kuumeeseen liittyy). Lääkeinfuusiota saaneiden kanien lämpötila nousi aluksi vähemmän kuin toisen koeryhmän (ollen keskimäärin 40,2 versus 41 kontrolliryhmällä eli aika pieni ero), mutta jonkin ajan kuluttua niiden lämpötila nousi räjähdysmäisesti, ja kaikki kanit kuolivat. Kolmannessa kokeessa raportoidaan koeryhmien ruumiinavaustuloksia. Lydallin viite on tuohon keskimmäiseen kokeeseen, jossa kanit saivat kipulääkettä tavalla jota tuskin voi pitää ”normaalina”. Mitä kokeessa tapahtui, ja miksi kanit kuolivat, sitä spekuloidaan artikkeleissa ja tässä jo mainitsemassani revarissa, ja yhtenä vaihtoehtona mainitaan ”hypertermisen katon” murtuminen. Jostain syystä Lydall on jättänyt mainitsematta myös sellaisia eläinkokeita, joissa kuumereaktion vahvistamisen infektion yhteydessä on havaittu huonontavan koe-eläinten selviytymistä, näistä voi lukea lisää tuosta revarista.
Lydallin harrastama kirsikanpoiminta jatkuu ihmisillä tehtyjen havaintojen raportoinnissa; hän mainitsee tutkimuksia joissa korkean kuumeen on havaittu korreloivan selviytymisen kanssa, mutta jättää mainitsematta ne joissa näin ei ole tehty. Eikä linja parane ns. in vitro (=keinotekoisessa ympäristössä, esim. koeputkessa tai maljassa, eliöstä irrotettuna) tutkimusten kohdalla; hän mainitsee mm. tutkimuksia joissa on havaittu valkosolujen liikkuvan ja syövät tunkeutujamikrobeja nopeammin lämpimämmässä, mutta jättää mainitsematta tutkimukset joissa tätä ei ole havaittu / on havaittu päinvastoin (eli valkosolujen toiminnan heikkenevän lämpimässä). Kaiken lisäksi näyttää siltä että havainnot potentiaalisesti hyödyllisistä reaktioista immuunijärjestelmässä on pääosin tehty lämpötiloissa, jotka ovat niin korkeita että kuume harvoin niin ylös kipuaa (tämä todetaan tässä samaisessa jo maninitussa revarissa).
Lydall vetoaa myös mikrobien lämpöherkkyyteen; kuinka bakteeri on kuolevat helpommin (ja immuunijärjestelmän on siis helpompi ne tuhota) lämpimämmässä. Joillekin bakteereille varmasti näin käy, mutta se riippuu siitä miten lämpöherkkä mikrobi on. Esim. kuppaa on aikoinaan hoidettu malarialla – kuppa on hyvin lämpöherkkä, ja malaria nostaa korkean kuumeen. Malarian hoitoon puolestaan oli jo lääke, eli se voitiin hoitaa lääkkeellä kun kuppa oli saatu nujerrettua. Monien mikrobien kasvu heikkenee kunnolla kylläkin vasta noin 41 asteen lämpötilassa (muistelen miten hyvä olo onkaan näin korkeassa kuumeessa…) – jälleen liikumme lukemissa minne kuume harvoin nousee. Lisäksi näyttää siltä että mikrobit, joilla on alhainen lämpötilaoptimi (ja jotka siten olisivat herkimpiä kuumeelle puolustusreaktiona), kuten kuppa, harvoin nostavat näin kovan kuumeen – eli elimistö ei näytä osaavan käyttää tätä reaktiota silloin kun se tehoaisi, ei ainakaan aina. Toisaalta esim. malaria, jossa korkea kuume on tyypillinen oire, on hyvin resistentti korkealle lämpötilalle.
Pubmedissä tuli vastaan myös ihan mielenkiintoinen katsaus kuumeen mahdollisesti hyödyllisiin vaikutuksiin, joskin näkökulma oli lähinnä WBH eli ”whole-body hypertermia” mikä näyttää tarkoittavan sitä että yksilön lämpötilaa nostetaan keinotekoisesti ympäristön avulla.
Onko siis kuume hyödyllinen vai ei, lisääkö se sairastuneen selviytymistä taudistaan vai ei?
Oma asiantuntemus ei riitä vetämään kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta jäin käsitykseen että kuumeen hyödyllisyydestä ei ole kovin vankkoja todisteita, joskin kysymys on ilmeisesti jossain määrin auki (ja toisaalta myöskään kuumeen absoluuttisesta haitallisuudesta ei ole näyttöä). Lydallin tulkinta tutkimuksista on joka tapauksessa hyvin yksipuoleinen.
Miten sitten kuumetta alentavien lääkkeiden käyttö – haittaa vai hyötyä? Lydallin mukaan tästä on yksinomaan haittaa, mutta väitteen tueksi ei juuri viitteitä löydy (ilmeisesti viitteet kuumeen hyödyllisyydestä riittävät osoittamaan sen hoitamisen haitallisuuden).
Noissa lukemissani katsaus-artikkeleissa korostettiin, että jos antipyreettien käyttö merkittävästi lisäisi mortaliteettia (kuolleisuutta) ja / tai morbiditeettia (sairastavuutta) olisi se varmaankin huomattu aika päivää sitten (mut ku se salaliitto!). Kuumereaktioon sinänsä varmasti liittyy monta puolustautumisen kannalta tärkeää kohtaa, johtuuhan kuume tärkeiden sytokiinien (mm. IL-1, TNF-alfa) vaikutuksesta, ja näillä kuumetta stimuloivilla aineilla on aivan varmasti monta muutakin tärkeää vaikutusta immuunijärjestelmään. Yksi mielenkiintoinen pointti, johon törmäsin jälleen tässä samaisessa revarissa, on että syklo-oksygenaasi-inhibiittorit (suurin osa kuumelääkkeistä) eivät näytä vaikuttavan ns. akuutin faasin reaktioon, vaikka ne kuumetta alentavatkin, eli sikäli niiden vaikutukset immuunipuolustukseen eivät ehkä ole suuria (viitteet toki vanhahkoja, kuten koko revari, eikä omat paukut nyt riitä uudempien tutkimusten kaivamiseen, eli olen kiitollinen jos jollakulla on tästä asiasta tietoa; saa antaa hyviä linkkejä ja viitteitä!). Yrittäessäni etsiä Pubmedistä artikkeleita kuumelääkkeiden haittapuolista, törmäsin mm. tähän,jonka mukaan parasetamoli ei helpota vesirokon oireita lapsilla, ja saattaa pidentää taudin kestoa, tähän, jossa rinovirusta sairastavilla havaittiin pienempi vasta-ainevaste ja suuremmat oireet lääkittyjen ryhmissä (joskin pienet koeryhmät), sekä tähän jossa myöskin rinovirusta sairastavilla todettiin lisääntynyt viruseritys aspiriinia saaneilla (tätä ei taas havaittu tuossa aiemmassa rinovirus –jutussa). Luin kaikista vain abstraktit. Kyllä sieltä muitakin tutkimuksia löytyi, mutta niissä näytti pääpaino olevan lääkkeen teholla (kuumeen alennus, voinnin paraneminen), eikä vaikutuksia sairauden kestoon tms. oltu ainakaan abstraktien mukaan katsottu. Lisäksi tuli vastaan tämä jossa kriittisesti sairailla potilailla oli havaittu kuumeen aggressiivisen hoidon olevan mahdollisesti haitallista (nosti kuolleisuutta). Tällaisen tutkimuksen vertailu ns. normitilanteeseen (otanko kuumelääkettä tavallisessa flunssassa vai en) ei tokikaan ole yksiselitteistä, mutta ihan mielenkiintoinen havainto tuokin.
Tässä vielä yksi revari aiheesta, kohtuullisen laaja ja monipuolinen, kiinnostuneille.
Eli eli, mitä tästä pitäisi päätellä?
Oma asiantuntemus ei nyt kyllä alkuunkaan riitä tekemään mitään suuria synteesejä (toisin kuin Lydall:illa). Vaikuttaa siltä että joitakin havaintoja on tehty, joiden mukaan kuumelääkkeet voivat vaikuttaa haitallisesti taudin kulkuun (mm. hidastaminen). Miten ”universaaleja” johtopäätöksiä tästä voi tehdä, vaikea sanoa. Oman perheen kuumelääkepolitiikkaan tuskin muutoksia tulee; joka tapauksessa lääkkeillä on sivuvaikutusriskinsä, eli ei niitä turhaan kannata käyttää, ja kuumeiselle mutta muutoin täysin hyvävointiselle lapselle en yleensä ole lääkettä antanut ennenkään. Tosin yhden kuumekouristuksen lapsella kokeneena olen nuoremmalle lapselle antanut helpommin kuumelääkettä, vaikka tiedän tutkimuksissa havaitun ettei tällä ennaltaehkäisevää vaikutusta ole, ja toisaalta että kuumekouristukset eivät ole vaarallisia. En kuitenkaan edelleenkään aio jättää kipeän oloista lasta lääkitsemättä; tärkeämpänä tavoitteena pidän kivun ja kurjan olon poistamista, vaikka tämäkin hyöty tulee punnita mahdollisia haittoja vasten. Lydall tosin tiesi kertoa että lapsella jolla on korkeakin kuume, ei ole kurja tai kipeä olo.
Joka tapauksessa Lydallin väitteelle "kuumelääkkeet vaikuttavat absoluttisen haitallisesti taudinkulkuun" ei näytä löytyvän perusteita.
No, se näistä luvuista. Loppukaneettimaisen maininnan ansaitkoot Lydallin anatomiantuntemus, jonka mukaan tyymus eli kateenkorva sijaitsee päässä. Ei sitten ole anatomiankaan kirjoja juuri tullut avattua.

1 kommentti:

  1. Kiitos perusteellisesta työstä! Sinä et pelkää kertoa, jos et ymmärrä tai tiedä jotain (tai jos jotain ei siis yleensä ottaenkaan ymmärretä tai tiedetä), mikä lisää luotettavuutta huomattavasti. Jatkanpa seuraavaan kirjoitukseen...

    VastaaPoista